Suomenlinna talvella ilmasta kuvattuna.

Vaihe 1: Historia

Suomenlinnan hoito- ja käyttösuunnitelman perusta on linnoituksen historian kartoitus. Suomenlinnan asema maailmanperintökohteena kumpuaa historian vaiheista.

Suomenlinna on Helsingin edustan saarille vuonna 1748 perustettu merilinnoitus. Pinta-alaltaan 80 hehtaarin kokoista, 200 rakennusta ja kuusi kilometriä puolustusmuuria käsittävää linnoitusta on sen historian kuluessa rakennettu usealle saarelle, jotka muodostavat nykyisen maailmanperintöalueen. Linnoitus on ollut osa kolmen valtion – Ruotsin, Venäjän ja Suomen – puolustusta.

Suomenlinna liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1991 esimerkkinä oman aikansa eurooppalaisesta sotilasarkkitehtuurista. Bastionilinnoitus on 1600- ja 1700-lukujen tyypillinen linnoitusmuoto, joka muodostuu kurtiinien yhdistämistä bastioneista sekä laajoista etuvarustuksista. Bastionijärjestelmän kulmikkailla muodoilla minimoitiin tehokkaasti katvealueet ja estettiin vihollisen eteneminen eri suunnista.

Suomenlinna sisältää myös erityispiirteitä. Linnoituksen perustaja Augustin Ehrensvärd sovitti bastionirakentamisen periaatteita korkeudeltaan vaihtelevaan saaristomaisemaan kalliomuotoja hyödyntäen. Rakennusmateriaalina käytettiin paikallista, saarten kallioista louhittua kiveä.

Maailmanperintökohteena Suomenlinnan on täytettävä vaatimukset autenttisuudesta ja eheydestä. Linnoitusalue koostuu eri aikakausina toteutettujen puolustus- ja käyttörakennusten sekä maiseman arkkitehtonisesta ja toiminnallisesta kokonaisuudesta, joka on säilyttänyt ominaispiirteensä niin materiaaleiltaan, rakennustavoiltaan kuin arkkitehtuuriltaan.

Maailmanperintökohde sisältää alkuperäiset linnoitukseen kuuluneet saaret ja on riittävän laaja muodostamaan ehjän sekä kohteen arvot sisältävän kokonaisuuden.

Kokonaisuuden säilymistä vaalitaan suosimalla perinteisiä rakennustapoja, käyttämällä tiloja ja aluetta niiden kulttuuriset ja historialliset arvot huomioiden sekä ohjaamalla kävijöiden kulkua reiteillä.